Tamperelainen kansakuntamme puhemies humanisti Seppo Lehto puhuttelee jatkuvasti miehittäjä-Ryssän edustajia, niin netissä, postitse, kuin nenäkkäin:

Ulkoasiainministeriön erillislausunnollaan hyväksymät tavoitteemme:

Yhdistyksen nimi:

Moskovan keskushallinnon eli Neuvostoliiton ja Venäjän Federaation kansanmurhien ja sotarikosten korvaus- ja totuusyhdistys r.y.

Sääntöjen 2 §:stä Tarkoitus ja toiminta:

1. Vaadimme tunnettujen ja tiedettyjen "neuvostopartisaanien" luovuttamista Suomeen tuomioharkintaa varten epäillyistä sotarikoksistaan Suomea ja suomalaisia kohtaan.

2. Vaadimme Suomelta ryöstettyjen ns. sotakorvausten eli ryöstösaaliin takaisinmaksatusta kaikkine pääomineen ja laillisine korkoineen, sekä miehitettyjen alueidemme palautusta välittömästi ja siinä yhteydessä 14.10.1920 Tarton rauhansopimuksen uudelleenratifioimista kaikkine artikloineen.

3. Vaadimme Moskovan alueen edustajilta eli Kremlin hallinnolta täysimittaista sotakorvausrahastojen synnyttämistä, siinä mittakaavassa kuin mitä Saksa ja Itävalta ovat tehneet toisen maailmansodan jäljiltä.

4. Vaadimme Tsetsenian kansanmurhaan 1994-1996 ja vuodesta 1999 uudelleen käynnistetyn kansanmurhan ja joukkotuhon Moskovan Kremlin hallinnon vastuullisia kuten esim. Vladimir Putinia Haagiin syytettäviksi samoilla perusteilla, kuin Slobodan Milosevicia esikuntineen. Viittaamme mm. Jelena Bonnerin lausumiin Timo Hämäläisen artikkelissa "SIVUSILMIN" HS:ssa 1.3.2001 s.B7: "Jelena Bonner ja Venäjän demokratia": "Uuden Venäjän suurin turmio ja häpeä ovat kaksi Tsetsenian sotaa ja Tsetsenian kansan tosiasiallinen kansanmurha". Mahdollisuuksien mukaan pitää Tsetsenialle taata sen kansalliset rajat sen mukaan mitä ne olivat ennen Stalinin hirmutöitä ja etnisiä karkoituksia 1940-luvulla, sekä korvauksia ko. silloisista ihmisoikeusrikoksista nykyiseltä Moskovan oblastin eli alueen Kremlin hallinnolta vähintään samassa mittakaavassa, kuin Saksa on maksanut Kolmannen Valtakunnan vainokohteille ja heidän omaisilleen.

5. Kremlin hallinnoimat ulkomaiset rahavarat ja sijoitukset vaadimme jäädytettäviksi, kunnes sitova poliittinen ja juridisesti pätevä sopimus on tehty korvausrahastosta eri kansallisuuksien hyväksi vastaavallalailla, kuten ns. Kolmannen Valtakunnan ajan pakkotyöläisille v. 1999. Neuvosto-Venäjän perikunta ei ole maksanut vielä mitään sotarikoksistaan ja miehityksistään, vaan on päätynyt tekemään uusia Tsetseniassa.

6. Kulttuuriperinnön vaaliminen tuleville sukupolville kokonaisessa ja ehyessä Suomessa, samoin kuin muillakin Kremlin rikoksista kärsineillä kohteilla ja kansoilla ilman leninismi-stalinismin ja isovenäläisyyden rikosten hyväksyntää ja miehitystä.

Viitteet:
Ulkoasiainministeriön lausunto HEL1011-13
Yhdistysrekisterin Rek.nro. 188.193

Wikimedia-säätiö ja http://www.kavkaz.fi tarvitsee apuasi käynnissä olevassa rahoituskampanjassaan. Lisätietoja lahjoitussivulla ja http://www.kavkaz.fi

Retoriikka (Aristoteles) on vaikuttamista

Wikipedia - toistaiseksi valitettavan ryssäläinen KGB- ja neekerivaikutteinen media, missä itseisarvoksi on asetettu Eläinten vallankumous kirjan mukainen "sikojen"( lue: komujen ) näkökulma

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aristoteleen Retoriikan ensimmäinen sivu vuoden 1837 painoksesta

Retoriikka (Ars Rhetorica, "Retoriikan taide") on Aristoteleen retoriikan alan pääteos. Se sijoittaa julkisen puhumisen harrastuksen aikansa muiden älyllisten harrasteiden joukkoon. Aristoteles kirjoittaa retoriikan puolesta ja haluaa palauttaa sen maineen, koska Platon oli kirjoituksissaan voimakkaasti hyökännyt sitä vastaan.

Sisällysluettelo

[piilota]

[muokkaa]

Retoriikan määritelmä

Aristoteleen määritelmän mukaan "retoriikka on kyky havaita kunkin asian yhteydessä vakuuttava" (Retoriikka 1355b26). Tällä määritelmällä hän asettaa retorisen yrityksen keskipisteeksi vakuuttavien argumenttien keksimisen. Näin hän asettaa retoriikkansa erilliseksi Platonin pilkkaamista sofisteista, joille tärkeää oli vain lopputulos. Aristoteleelle retoriikka oli siis enemmän arkkitehtooninen (prosessiin keskittyvä) kuin tuottava (lopputulokseen keskittyvä) taito.

Aristoteleen tutkielmat retoriikasta pyrkivät systemaattisesti esittämään retoriikan tällaisenä inhimillisenä taitona. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos). Logos sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Ethos keskittyy siihen, missä määrin puhujan persoona kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. Pathos sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen.

Aristoteles kirjoitti, että retoriikkaa tarvitaan, jotta totuus voittaisi aina. Hänen mielestään "totuus ja oikeus ovat aina luonnostaan vahvempia kuin niiden vastakohdat, joten jos päätökset eivät ole sellaisia kuin pitäisi, syy tappioon on välttämättä puhujissa itsessään, mikä on moitittavaa". Vaikka Aristoteles suosikin puhuttaessa logosta, järkeen perustuvia loogisia argumentaatioita, hän myönsi myös sen, että kaikki ihmiset eivät jaksa aina seurata tällaisia todisteluketjuja. Tämän vuoksi tarvitaan myös retoriikkan taitoja.

Aristoteles myös jakaa retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä tulevaisuudessa. Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty menneisyydessä. Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen nykyisyydessä.

Jako tarkoitti sitä, että käytännön elämässä oli myös useita puhetilanteita, joissa ei edes tarvittu varsinaisesti filosofiseen totuuteen perustuvaa argumentaatiota. Tämä oli toinen syy, miksi Aristoteleen mukaan tarvitaan retoriikkaa: siitä oli hyötyä kuulijoihin vetoavassa puhumisessa myös muissa tilanteissa.

[muokkaa]

Sisältö

Retoriikka koostuu kolmesta kirjasta:

Kirja I käsittelee retoriikan merkitystä, perusteita ja peruskäsitteitä, sekä retoriikan suhdetta muihin tieteisiin ja taiteisiin. Puheet jaotellaan kolmeen tyyppiin: poliittisiin, oikeudellisiin ja esittäviin. Aristoteles antaa neuvoja, mitä asioita puhujan tulee tietää, kun hän puhuu eri aiheista. Esimerkiksi sodasta ja rauhasta puhuttaessa puhujan tulee tuntea kaupungin voimavarat, millaisia joukkoja on käytössä ja kuinka paljon niitä voi saada lisää. Samoin on tunnettava naapurikaupunkien joukot, kaupungin ja naapurikaupunkien sodankäynnin historia, sekä todennäköisyys sotaan eri kaupunkien kanssa.

Tämän lisäksi Aristoteles käsittelee kehotus- ja varoituspuheiden (poliittinen puhe), syyte- ja puolustuspuheiden (oikeudellinen puhe), sekä hyvettä, pahetta, jaloa ja rumaa käsittelevien puheiden (esittävä puhe) luonnetta ja niissä huomioitavia seikkoja.

Kirja II käsittelee lähinnä logosta, ethosta ja pathosta. Logosta käsiteltäessä Aristoteles selvittää loogisessa vakuuttamisessa tarvittavia asioita. Tällaisia ovat esimerkki (joka vastaa induktiota), periaate (yleinen väitelause), enthymeema (joka on eräänlainen syllogismi) ja vastakohtien hyödyntämistä.

Ethosta käsiteltäessä Aristoteles kuvaa erilaisia ihmisluonteita, suhteessa luonteenpiirteisiin (hyveet ja paheet), tunteisiin, ikään, sosiaaliseen asemaan sekä syntyessä ja eläessä koettuun onneen. Nuoret hän kuvaa innokkaiksi, vanhat usein pettyneiksi ja varovaisiksi, ja keski-ikäiset näiden välimuodoksi. Tämän jälkeen hän kuvaa lyhyesti sattuman tuottamien hyvien ja huonojen asioiden, rikkauden sekä vallan vaikutusta ihmisten luonteeseen.

Pathosta käsiteltäessä Aristoteles kuvaa erilaisia tunteita ja niiden herättämistä kuulijoissa. Tunteiden hän sanoo olevan sellaisia, "joiden johdosta muuttuneina ihmiset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin". Tällöin voidaan kysyä, minkälaisen mielentilan tunne sai aikaan, ketä ihmistä kohtaan tunne tunnetaan, ja mikä asia tunteen sai aikaan. Kun hallitaan nämä kaikki, voidaan tunne saada aikaan. Tunteista Aristoteles käsittelee suuttumusta, rauhallisuutta, pitämistä, vihaamista, pelkoa, rohkeutta, häpeää, häpeämättömyyttä, suosiollisuutta, suosion puutetta, sääliä, närkästystä, kateutta, iloa, kilpailuhalua ja halveksuntaa.

Kirja III käsittelee tyylioppia. Sen ensimmäiset luvut käsittelevät hyvää ilmaisua. Aristoteles toteaa hyvän puheen olevan selkeää, eli sen tulee enemmän selventää kuin hämärtää asioita, sekä sopivaa, eli ei liian vaatimatonta, mutta ei myöskään liian liioittelevaa. Selkeyttä puheeseen saa käyttämällä tavallisia substantiiveja ja verbejä, noudattamalla oikeakielisyyttä, sekä välttämällä jäykkyyttä tuovia tekijöitä, kuten pitkiä yhdyssanoja. Tekstin tulisi olla luontevaa sekä kirjoitetuksi että luetuksi. Proosaesityksessä tuli välttää runomuotoa, mutta teksti ei silti saanut olla täysin rytmitön. Samoin tekstin osien tuli olla sopivan pituisia — tuli välttää liian pitkiä osia, mutta myöskin liian lyhyitä osia, jotka vain tuntuvat kiirehtivän liikaa. Tärkeitä asioita ei saa käsitellä liian kevyesti, mikä vaikuttaisi hutiloimiselta, eikä mitättömiä asioita liian juhlavasti, mikä vaikuttaisi koomiselta. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä ilmaisukeinona Aristoteles painotti puheen henkevyyttä, jota saatiin muun muassa käyttämällä puheessa metaforia sekä tekemällä asia havainnoilliseksi kuulijalle.

Kirjan loppuosa käsittelee puheen osien järjestystä. Tärkeimpänä kaikessa puheessa tuli olla kaksi osaa, joista ensimmäisessä ilmoitetaan, mistä aiotaan puhua (esittely), ja toisessa esitetään todistelut (vakuuttaminen). Tätä voidaan verrata laskutehtävään, jossa on ensin tehtävänasettelu ja sen jälkeen todistaminen. Näitä Aristoteles piti välttämättöminä osina, vaikka useimmissa puheissa, kuten oikeuspuheissa, oli neljä osaa: johdanto, asian esittely, vakuuttaminen (mukaan lukien kilpailevien väitteiden vertailu ja vastapuolen väitteiden kumoaminen) ja loppusanat. Tämän jälkeen Aristoteles kuvaa tarkemmin johdannon, selostuksen ja todistelujen rakennetta, kysymysten oikeaa hetkeä, sekä loppusanoja.

[muokkaa]

Kirjallisuutta suomeksi

Aristoteles: Retoriikka. Runousoppi. Teokset 9. Helsinki: Gaudeamus, 1997.

[muokkaa]

Sitaatteja

"Ei pidä harhauttaa tuomaria saattamalla hänet tuntemaan vihaa, kateutta tai sääliä. Tämä olisi samaa kuin väärentäisi mitan, jota aikoo käyttää." (1354a25)

[muokkaa]